“Minusta tulee isona:” Äiti
Näin jo 7- vuotias Roosa on kirjoittanut ystäviensä kaverikirjoihin. Äidiksi tuleminen on aina ollut suurin unelmani. Muistan elävästi hetken mieheni ja minun ensitreffeiltä, kun ajattelin, että tämä mies tässä on tulevien lapsieni isä. Olin silloin vasta 18-vuotias ja omasta mielestäni aivan valmis äidiksi. Tuntui ikuisuudelta odottaa, että olisi “tarpeeksi” vanha tulemaan raskaaksi. Tein positiivisen raskaustestin aprillipäivänä 21-vuotiaana.
Yhdeksän kuukautta myöhemmin rakas esikoisemme syntyi täydellisenä pakkaspäivänä. Rakkaus, jota tunsin häntä kohtaan heti hänen synnyttyään sattui ihan fyysisesti. Itkin päivisin vain onnesta ja yöt katselin vain kuvia hänestä. Vauva-arkemme oli vielä ihanampaa, mitä ikinä olin uskaltanut edes ajatella.
Esikoisemme synnyttyä minusta tuntui, että myös minä synnyin jollakin tapaa uudelleen. Rohkeampi ja itsevarmempi minä. Uskalsin tarttua kameraan 11 vuoden tauon jälkeen. Jo alussa päätin tekeväni valokuvauksesta itselleni työn ja rupesin heti etsimään itselleni myös studiotilaa.
Jälleen aprillipäivänä tapahtui jotain suurta. Sain avaimet omaan studiooni. En voinut uskoa, että toinen unelmani oli oikeasti toteutumassa. Tavoitteenani on tehdä paljon töitä vuoden sisään, jonka jälkeen voisimme pikkuhiljaa alkaa yrittämään tyttärellemme sisarusta. Hänkin olisi sopivasti yli kaksi vuotias kun mahdollisesti raskautuisin.
Kuukauden päästä avainten saamisesta tein raskaustestin, sillä kuukautiseni olivat myöhässä. Negatiivinen, huh. Oloni oli niin helpottunut, sillä vaikka haluammekin toisen lapsen, ajatus toisesta lapsesta kahden vuoden ikäerolla tuntui suoraan sanottuna vielä ahdistavalta. Lähdin viemään testiä vessasta keittiön roskikseen kun huomasin pienen pienen haamuviivan.
Olin sokissa. Minun ei pitäisi olla raskaana. Kaikki ympärilläni olivat niin onnellisia ja tottakai minäkin olin, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt ettei mieleni pysynyt mukana kaikessa tässä.
Raskausaikana uuvuin. Kuitenkin vähättelin alusta alkaen omia tunteitani kamalasti. Tuntui, ettei minulla ollut oikeutta tuntea niin kuin tunsin, sillä paperilla elin täysin omaa unelma elämääni. Päätin pitää kaiken vain sisälläni. Sosiaaliset suhteeni kärsivät, sillä minulla ei vain ollut voimavaroja mihinkään ylimääräiseen. Koko raskauden podin huonoa omatuntoa siitä, miksi en osaa nauttia tästä ihmeellisestä ajasta kuten esikoisen kohdalla nautin.
Rankan raskauden jälkeen saimme syliimme maailman parhaimman palkinnon. Poikamme synnytys oli aivan täydellinen synnytyskokemus. Heti kun hän syntyi, minusta tuntui, että sain itseni takaisin ja kaikki raskausajan vaikeudet loppuivat kuin seinään. Olin niin onnellinen. Täydellinen pieni poikamme. Kun lapsemme näkivät toisensa ensimmäistä kertaa, tuntui, että juuri näin kaiken pitikin mennä.
Asuimme tähän aikaan lapsuudenkodissani, sillä vanhempani asuivat ulkomailla. Äitini lensi Suomeen kolmeksi viikoksi meidän avuksemme ja minä palasin takaisin kuvausten pariin viikko synnytyksen jälkeen. Tuntui hyvältä saada silloin tällöin tunti omaa aikaa kuvausten merkeissä. Kuitenkin pian samat ongelmat hiipivät takaisin mieleeni. En ollutkaan parantunut niin kuin kuvittelin olevani.
Äitini hali kuopustamme onnensa kukkuloilla aivan rakastuneena ja muistan katsoneeni vierestä ja miettineeni, miten hän muka voi rakastaa poikaamme noin paljon, hän on vain hoidettava vauva. Kärsin myös D-MER:stä imetyksen aikana, jonka aikana tullut ahdistuksen tunne johti pahimmillaan paniikkikohtauksiin.
Mikä minussa on vialla? Miksi en itke sitä, kuinka paljon häntä rakastan kuten itkin esikoisemme kohdalla. Tämähän on aina ollut kaikista suurin unelmani. Koen häpeää ajatuksistani, joita minulla tuli kuopuksemme vauva-aikana, vaikka en häntä koskaan ole syyttänyt mistään omista mielenterveysongelmistani. Totta kai rakastan häntä, mutta miksi minusta tuntuu tältä?
Kesällä tuntui, että murenin henkisesti täysin. Itkin päivää ennen syntymäpäivääni, sillä minua ahdisti niin paljon ajatus siitä, että saisin seuraavana päivänä läheisiltä onnitteluviestejä. En osannut hellittää kuvausten kanssa, vaikka tiesin, että niin todellakin pitäisi tehdä. En kuitenkaan myöskään pystynyt antamaan itsestäni valokuvaamiselle edes puolia siitä mitä haluaisin.
Kerroin avoimesti ongelmistani ihmisille ympärilläni, vaikka edelleen myös itse vähättelin niitä. Kuitenkin kaikki oli paperilla niin hyvin. Ehkä arki pienten lasten kanssa kuuluu vain olla tälläistä? Silti tiesin kokoajan ettei arjessamme oikeasti ole mitään, mikä olisi niin raskasta ja saisi yksittäin oloni tällaiseksi. Ongelma oli vain ja ainoastaan omassa mielessäni. Yhtäkkiä huomasin pyöritteleväni mielessäni myös erilaisia menneisyyden tapahtumia, joita en ole koskaan ajatellut niin isoiksi jutuiksi niiden tapahtuma hetkellä.
Syksyllä vajosin vieläkin syvemmälle. Saatoin itkeä jo sitä, että en jaksa enää itkeä. Arkeni koostuu yksittäisistä hyvistä hetkistä, muuten tuntuu, että toimin arjessa kuin robotti ja vain lasten takia. Minua ahdisti myös se, kuinka hyvinvoivan näköiseksi sain itseni näyttämään, vaikka todellisuus oli jotain muuta.
Kun psykologi sanoi minulle, että kuulostankin olevani aivan sekaisin, se tuntui helpottavalta.
Mielessäni pyörii myös suuri suru. Kyyneleet valuvat heti, kun mietin kaikkia hetkiä, joita oma mieleni ryösti minulta etenkin kuopuksemme vauvavuoden aikana. En kuitenkaan syytä itseäni mistään, sillä monesti pääni on sanonut “nyt tää loppuu”, mutta mieleni on ollut vahvempi ja kaatanut oman järkeni.
Näin olen kirjoittanut 2024 lopulla, kun olin palaamassa töiden pariin. Palasin töihin ja epäonnistuin siinä täysin. Olen monesti miettinyt juuri tämän takia, että kehtaanko edes enää ikinä palata kuvausten pariin. Asian joka itselleni maailman tärkein. Kertoa, että pohjaltakin löytyi vielä pohja ja asiat menivät vielä huonompaan suuntaan mitä olin ikinä osannut edes kuvitella. Että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tulikin masennus ja sen lisäksi elämääni alkoi rajoittaa todella vaikea ahdistus ja päivittäiset paniikkikohtaukset. Koen valtavaa häpeää omasta käytöksestäni, millaisena se on saattanut ulkopuolisille näyttäytyä, vaikka ymmärränkin sen olevan sairastumiseni aiheuttamaa.
Palasin tekemään valokuvaajan töitä tasan viikko synnytyksen jälkeen. Aivan täysin uupuneena yhdeksän kuukauden raskausajasta. Ajattelin, että olen velvollinen vastaamaan jokaiseen kyselyyn kyllä, koska mulla ei ole ollut mitään rajoja itseäni kohtaan. Yritin olla koko ajan kaikille kaikkea, joka lopulta kääntyi siihen, että en pystynyt olemaan enää kenellekään yhtään mitään. Hain apua, mutta en saanut tarpeeksi apua. Rupesin jälleen ajattelemaan, että mun mielenterveysongelmat ei ole todellisia, ne vaan nyt kuuluu arkeen kahden pienen lapsen kanssa.
Vuosi 2025 on ollut elämäni vaikein vuosi. En muista siitä mitään. Olen ollut täysin toimintakyvytön ja elänyt niin sumussa pohjalla, että lopulta se alkoi tuntumaan siltä, ettei sieltä yksinkertaisesti pääse enää ollenkaan ylös.
Mun kunnon viimeinen tikki oli tai voisi sanoa parantumisen aluksi oli, kun olin pyöräilemässä jyrkkää ylämäkeä kiireessä ja minulta loppui henkisen jaksamisen lisäksi fyysinen kunto. Yhtäkkiä yli kahden vuoden ja erityisesti viimeisen vuoden verran täysin koneena toiminut kroppa vain sammui keskelle metsää. Kello oli tolloin 8.15 ja sain siinä hetkessä sen aamun kolmannen paniikkikohtauksen. Ja oikeasti hyvä niin. Siinä hetkessä tuntui, että kaikki menneisyyden käsittelemättömät asiat ja oma uupumus vain kiehui yli. Onneksi pääsin heti avun piiriin ja tästä hetkestä alkoi mun paraneminen - tällä kertaa ihan oikeasti.
Terapia on ollut oikeasti mun elämän pelastus. Sen ansiosta oon ottanut ensimmäistä kertaa itteni tosissaan. Laitan ensimmäistä kertaa elämässäni itseni kaiken edelle. Opettelen oikeasti elämään uudelleen ja opettelen edelleen joka päivä. Se on kuitenkin edelleen haastavaa, mutta joka kerta pikkusen helpompaa ja luonnollisempaa. Oon monesti harmitellut sitä, kuinka en ole ollut yhtään se vanha oma itseni, joka olin ennen meidän nuorimmaisen raskautta, eli nyt noin kolme vuotta sitten. Nyt oon tajunnut, että en edes halua olla se versio itsestäni. Mä tykkään tästä täysin uudesta ja vielä vähän itselleni tuntemattomasta versiosta. Mulla on aina ollut sellainen tunne, että mun kuuluu tehdä jotain suurta, mutta nyt mulla on myös sellainen tunne, että nyt mun aika on oikea alkaa myös konkreettisesti menemään niitä unelmia ja asioita kohti.
Olen aina ajatellut, että elämässä kaikella on jokin tarkoitus. Kuitenkin, kun mun mieli sairastui, en keksinyt sille mitään järkevää tarkoitusta. Olen aina myös kokenut suurta tarvetta auttaa muita, jonka myötä olen ymmärtänyt, että ehkä ton kaiken tarkoitus on auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Siitä inspiroituneena olenkin kehitellyt Takaisin minuun - yhteisön, josta kerron pian lisää!
💕 Roosa